Tykkään levyistä, kirjastoista ja uusista jutuista. Okei, tässä siis uus juttu missä sain yhdistää kaikki nämä edelliset! Lainaan aina kirjastosta ihan randomlevyjä joita yritän kuunnella - jos joskus vaikka löytyis jotain jännää vaikka...

Levyraati minun tapaani, kuuntelussa seuraavat levyset.

1. Sade : Lovers rock (2000)
2. Deborah Harry: Debravation (1993)
3. Dave Lindholm & Canpaza Gypsys: Stars (1996)
4. Radiopuhelimet: Hiljaista! (1998)
5. The Cardigans: First band on the moon (1996)

Jostain syystä tästä tuli aika ysärivoittoinen kokoelma.

1. Ei ihan kauheesti sykäyttäny mihinkään suuntaan, vaikka yleisesti olen suuri naisäänifani. Sadetta en aiemmin ole ehtinyt kuuntelemaan, josko varhaisempi tuotanto siis olisikin syytä tsekata ennen kuin kokonaan häivyttää tuo mielestä. Raukea ääni kyllä, ei pahimmasta päästä.

2. Suurena Blondie fanina tämä soololevy tietysti heti laitatuttti odotukset korkeelle, en ole soolotuotantoa raaskinut edes kuunnella - ja aika nopeasti sieltä odotuksista laskeuduttiin. Levyn toinen biisi Stability laittoi vähän fiilistä parempaan suuntaan ja loppu vaiheessa levyä nousi selkeästi Steinin ja Harryn Blondiemainen meno pintaan. Ei siis mitenkään erityistä, hyvinkin perinteistä ysäriä naisäänellä. Harryn ääni kuulostaa rouheammalta ja tummemmalta, mikä sinäänsä on hyvin loogista, ajan tuomaa.

3. Ehkä näistä viidestä se mikä iski koviten, tykkään vaan isokynästä ihan älyttömästi ja olen yrittänyt puhelinlasku on kokonaan mun(vai mikä se olikaan) biisiä metsästää. Oikeestaan ekaa englanninkielistä Davee mitä kuulin, ja mukana muutama menevä veisu, esim. eka Good drivin'. Mutta jatkaa sinäänsä muiden kanssa samaa rataa, ei nyt aiheuta mitään hirveitä väristyksiä....ja niitähän tässä etsitään.

4. Ei ei ja ei. Sanotuksiltaan omituista, onko tää nyt luokiteltavissa jonkinlaiseen suomipunkrock meininkiin (sallittanette epätietoisuuteni kyseisestä bändistä...) Vaadin ehkä tänä päivänä enemmän kuin aatetta, asennetta ja paloa....Ihan vähän diskoa täytyy löytyä. Kannesta löytyi Riku Mattila koskettimien takaa, mikä taas noussut positiivisesti esille itselleni yhteistyöstä Kauko Röyhkän - tuon suomen hurmaavimman irstaan vanhan miehen - kanssa. Mutta siitä enemmän joskus toiste...

5. Radiohitti Lovefool ei kauheesti tykästyttänyt ilmestyessäänkin, kyseinen bändi näyttää mulle valonsa levyllä Long gone before daylight (2003), mikä on täynnä kauneutta! Tämä kyseinen levy on ehkä vielä sekä Nina Perssonin äänessä ja muussakin liian naivia ja pientä. Pitäis varmaan kuunnella sanoja enemmän mutta tänään en jaksa.

Nämä tässä.

On tuo nainen silti niin uskomaton.

kuva: Debbie Harry